3

Nyt tuli motivaatiopiikki, joten pakko kirjoittaa uudestaan tälle päivälle.

Jos se on mustaa valkoisella, se on pitävää, ja jos se on pitävää, siitä ei voi luistaa.

Onhan niitä epämukavia juttuja aivan jumalaton määrä maailmassa mitä ei millään tahtois eikä jaksais tehdä, ja vaikka tietää että lopputulos muuttaa elämän ei silti saa mitään aikaseksi vaan odottaa ihmettä jossain sohvannurkassa. Tätä vauhtia yks kaunis päivä sohvannurkka ei riitä mun perseelle enää, vaan se valtaa koko sohvan. Läski ei oo ikinä kaunista. Pidän itseäni kasvoista ihan OK-näköisenä, mutta vartalo saa minut voimaan henkisesti pahoin joka aamu kun menen tiukka yöpusero päällä peilin eteen.

Miten ihminen voi saada itsensä tähän kuntoon? Syyttämällä muita, keksimällä tekosyitä, lisää tekosyitä ja syyttämällä vielä kerran muita. Nyt annan tulla kaiken, mikä sisälläni velloo. Vain siten pystyn puhdistumaan itseni henkisestä myrkyttämisestä, ja aloittamaan kokonaan alusta. Vielä ei todellakaan ole liian myöhäistä, jos totta puhutaan painan luultavasti alle sata kiloa. Minun täytyy toimia ja kutistua, jotta vaaka ei jonain päivänä tule näyttämään yli sataa kiloa. Joka kerta kun vaa'an numerot näyttävät yhtä kiloa ylöspäin, mieli järkkyy. Luvataan muuttua, mutta muutosta ei koskaan tule ilman tekoja.

Läskit ei sula kotona istumalla eikä rasvaprosentti putoa ajatuksen voimalla. Aloitus on AINA se hankalin osa. Kaikkein vaikeinta aikaa sokeririippuvaisella tulee olemaan seuraavan viikon ajan: olen todistanut tämän joskus lomareissulla terveysintoilijoiden luona. Muutamana ensimmäisenä päivänä päätä kolotti, kaikki vitutti ja masensi ja tunsin itseni puolikuolleeksi. Kun kehoni alkoi puhdistautua sokerimassasta, aloin tuntemaan itseni virkeäksi ja hyvävointiseksi. Miksi siis en voisi olla kotonakin syömättä sokerisia herkkuja ja vaihtaa ne terveellisempiin nameihin? Miksi se on niin helvetin vaikeaa? Ei kukaan tunge väkisin karkkia suuhuni, teen sen aivan itse, omasta vapaasta tahdostani. Lopettaminen ei vain tule jostain syystä kuuloonkaan.

Minulla on koira, joten minulla on helvetin hyvä syy nostaa iso ahterini ja pistää siihen vauhtia. Kunto ei kohene, jos ei saa itseään liikkeelle. Olen tuudittautunut tekosyihin: minulla ei ole liikunnallisia ystäviä, enkä tahdo liikkua yksin. Helvetti, onhan minulla! Puolet ystävistäni urheilevat säännöllisesti, mutta tuntisin itseni säälittäväksi jos pyytäisin pääsyä heidän matkaansa salille tai uimaan. Hehän ovat minua paljon kovakuntoisempia.

Minua motivoi monta asiaa, tahdon näyttää ihmisille, tahdon olla parempi kuin muut. Tahdon olla esimerkki muutokseen, "jos minä tein sen, voit sinäkin tehdä sen." Miksi siis en voisi tehdä sitä?

Huomenna alan merkitsemään KAIKKI syömiseni julkisesti blogiin, kuten myös liikkumiseni. Toivoisin kovasti motivaatiota, sillä muiden kannustus, kommentit ja tuki ovat minulle pitkällä tielläni hyvin tärkeitä.

Nyt nukkumaan.