Olen ihmeissäni, miten blogini seuraajat ovat pysyneet mukana vaikka blogi on ollut koomassa neljä kuukautta. Surullista on lukea noita vanhoja, toivoa täynnä olevia tekstejäni. Mieleni on mustempi kuin preerian yö, kehon rasvaprosentin muutoksesta en mitään tiedä mutta se ei päätä huimaavaa ole, liekö nousussa. Harmi kun en älynnyt ottaa mittoja itsestäni silloin tammikuussa (?) kun aloitin blogin kirjoittamisen.
Nyt olen syönyt itseni kesän aikana uuden motivaation alkuun, päätös on tällä kertaa kypsynyt hiljalleen ja tällä kertaa en syö sanojani.. Vaikka kaikkea muuta syön. Ihan tosi, kun päätän alkaa pienentämään bootya aikuisten oikeasti aivoni rekisteröivät tämän päätöksen niin, että pitää syödä. Nyt on nälkä, kohta on nälkä, nälkä on jatkuvasti vaikka söisi terveellisesti ja monipuolisesti. Aivot huutaa ruokaa ja vaikka kuinka yrittäisi taistella nälkää vastaan kaikin keinoin on pakko lopussa juosta jääkaapille. Joten jos teillä on jotain hyviä, proteiinipitoisia ja vähähiilihydraattisia ruokareseptejä takataskussa otan ne ilomielin vastaan. Niin, ja vaatimuksena on myös se, että ne olisi helppo valmistaa. Nimittäin minulle on valtava haaste jopa keittää perunoita.
Minulla on nyt kaikki kliseisen laihduttajan kamppeet kasassa:
- Miljoonat nettiartikkelit check
- Motivaatiovaatteet check
- Mittanauha check
- Blogin uudelleenherätys check
- Takaraja check
- Henkilökohtainen päiväkirja check.
Mutta vaakaa minulla ei edelleenkään ole. Olen nyt päättänyt hankkia jonkunnäköisen vaa'an, joka kertoo minulle muutoksesta tai sen olemattomuudesta. Toivottavasti muutoksesta.
Mikä on hyvä väli punnita itsensä? Entä ottaa mitat? (Käsivarsi, vyötärö, lantio, reidet)
Mä en nyt joka päivä viitsisi kuitenkaan masentaa itseäni kun muutos tapahtuu niin tuskastuttavan hitaasti.
Olen muuten keksinyt uuden naurettavan tekosyyn. Tai oikeastaan se oli jo silloin kun blogi alkoi saada hengityskatkoksia ja kun se vajosi koomaan, olin saanut itselleni pienestä asiasta valtavan suuren pelon joka esti minua liikuttamasta jopa koiraani pidempiä lenkkejä. Nimittäin irtokoirat. Koskaan ei ole ainuttakaan vastaan tullut, mutta olen aivan hysteerinen jos koirani alkaa tappelemaan jonkun toisen koiran kanssa. Mitä helvettiä minun pitää siinä tilanteessa tehdä? Päästää hihnasta irti ja huutaa niin kovaa kuin kurkusta lähtee? Kun olen kusettamassa koiraani pälyilen ympärilleni kuin mielenterveysongelmainen joka pelkää vähintään ufojen sieppausta tai muuta vastaavaa. Jos näen koiran enkä heti havaitse omistajaa jähmetyn ja alan miettiä pakosuuntaa. Naurettavaa, mutta kai mä pelkään koirani puolesta. :D Tai lenkkeilyä. Ehkä lenkkeilyä.
Palaillaan, for sure.
Luvassa mittoja (oh no) ja ruokavaliota.
